Blogi/Jatta Kupias

Jatkuva oppiminen ei tarkoita aina vaan uusia tutkintoja, vaan sitä, että löytää koko ajan uutta ympärillä olevasta elämästä.

Ennen viime vuosisadan puolta väliä syntyneet vanhempani eivät voineet käydä kouluja pitkään. Piti lähteä tienaamaan. Kuitenkin he oppivat monia asioita ja kehittyivät ammateissaan tosi päteviksi. He käyttivät hyväkseen kirjastoa, ammattiyhdistystä, vanhempien työntekijöiden hiljaista tietoa, kansalaisopistoa ja monta muuta paikkaa, joista en edes tiedä.

Nykyään kouluttautuminen on Suomessa kaikille mahdollista, ja erilaisia kursseja, täydennyskoulutuksia ja elämänohjeretriittejä on tarjolla joka tuutista. Kuinka paljon me oikeastaan tarvitsemme niitä? Totuuden nimessä minä ainakin alan jo ahdistua kaikesta siitä, mitä voisi tehdä ja mikä helposti muuttuu mielessä ”pitäisi tehdä” -vaateeksi.

Omalla polullani työelämän paras kouluttaja on ollut työ itse. Opiskelu toki antaa valmiuksia, mutta paraskaan opinahjo ei voi kertoa yksittäisten työpaikkojen osaamisvaateita tai valmentaa kohtaamaan niitä erilaisia toimintakulttuureita, joihin joudumme. Näin ollen väitän, että terve itsetuntemus, uteliaisuus ja ketteryys – ja joskus jopa luovuttaminen – ovat parhaimmat opettajat jatkuvan oppimisen kannalta.

Tietoa kannattaa ottaa vastaan, kun sitä on tarjolla. Kuten vanhempani, mekin voimme edelleen  oppia paljon työtovereilta – unohtamatta sitä, että itsekin voimme opettaa heille asioita, oppiminen on näet interaktiivinen prosessi. Hyvä esimies on onnenpotku – kun saa haasteellisia tehtäviä ja vastuuta (ja parhaimmillaan palautetta), niin oppii kuin itsestään paljon ja oman työnsä sankarina tietää myös, mitä lisäoppia tarvitsee.
Joskus puolestaan kanssakulkijoilta oppii rutosti kärsivällisyyttä ja stressinsietokykyä – mikäpä olisi parempaa koulutusta elämää varten.

Pitääkö uran aina olla nousujohteinen? Jos asiaa olisi kysytty 20 vuotta sitten, olisin ehkä vastannut toisin. Nyt olen ehdottomasti sitä mieltä, että ei tietenkään tarvitse. Ajan myötä ihminen oppii sen, ettei oppiminen lopu koskaan ja vaikka emme voikaan vaikuttaa kaikkeen, mitä meille tapahtuu, voimme valita omat arvomme.
Kun tavoittelee aina vaan isompaa vastuuta tai suurempaa organisaatiota, on yleensö  pakko luopua joistan muista, tärkeistäkin, asioista. Joskus elämän kannalta paras ratkaisu onkin vaihtaa suuntaa, ja siirtyä vaikka johtasta asiantuntijaksi, tai päälliköstä hoitajaksi – loppuunpalaneen johtajan ura saattaa kohdata surullisen lopun.  Ja yksi asia ennen kaikkea on hyvä pitää mieleessä: Tarpeeksi hyvä on – tarpeeksi hyvä.